Oma taustani antaa minulle ymmärrystä siitä, miltä riippuvuus, turvattomuus ja pitkä toipuminen voivat tuntua sisältä käsin. Silti olen ajatellut alusta asti, ettei kokemus yksin tee ihmisestä turvallista auttajaa. Se voi avata oven ymmärrykseen, mutta rinnalle tarvitaan koulutusta, rajoja, reflektiota ja kykyä pysyä oikeassa roolissa.

Siksi minulle oli tärkeää, että oma elämäntarina ei jää vain kertomukseksi selviytymisestä, vaan saa ammatilliset kehykset ympärilleen.

Matkan varrella olen kouluttautunut yhteisöpedagogiksi, sielunhoitoterapeutiksi, ratkaisukeskeisen lyhytterapian osaajaksi ja sosiaalipedagogisen hevostoiminnan ohjaajaksi. Näiden lisäksi työvuodet erityisen tuen kentällä ovat opettaneet minulle paljon siitä, miten ihmistä kohdataan käytännössä, ei vain teoriassa.

Koulutus ei poistanut oman historian merkitystä, mutta se auttoi jäsentämään sitä. Moni asia, joka oli ensin vain koettua, sai vähitellen kielen, rakenteen ja työetiikan.

Minulle kristillinen usko ei ole työn päälle lisätty koriste, vaan se suunta, johon koko työ nojaa. Haluan tehdä tätä työtä niin, että Jumalan armo, rakkaus ja totuus saavat olla mukana myös silloin, kun asiakkaan kanssa ei puhuta hengellisistä asioista näkyvästi.

Samalla juuri tämä kutsu on pakottanut minut katsomaan myös itseäni rehellisesti. Oma hengellinen polkuni ei ole ollut suoraviivainen, ja juuri siksi haluan tehdä työtä, jossa ei rakenneta päälleliimattua varmuutta vaan vastuullista, nöyrää ja tutkivaa auttamista.

Kun kokemus, ammatti ja kutsu kohtaavat, asiakkaan ei tarvitse valita pelkän vertaistuen ja kylmän asiantuntijuuden välillä. Voin kohdata ihmisen lämpimästi, mutta silti selkeästi. Voin ymmärtää paljon, mutta en kadota rajoja. Voin puhua toivosta, mutta en luvata nopeita ratkaisuja.

Tämä on se yhdistelmä, jonka haluan tuoda tähän työhön: inhimillinen ymmärrys, ammatillinen vastuu ja hengellinen perusta samassa suunnassa.