Minussa pelko ei ollut vain tunne vaan koko elämää läpäisevä linssi. Mieli arvioi jatkuvasti, tuleeko hylkäys, tuomio, epäonnistuminen tai jokin näkymätön vaara. Vaikka järki sanoi toista, keho eli hälytystilassa.

Pitkään luulin, että minun tehtäväni on vain kestää tämä tila tai peittää se. Myöhemmin ymmärsin, että pelko oli rakentunut osaksi selviytymistäni, koska elämässä ei ollut ollut riittävästi turvaa.

Kun tuska kasvoi liian suureksi, aloin etsiä helpotusta vääristä paikoista. Päihteet, pako, suorittaminen ja myöhemmin monet muutkin keinot auttoivat hetken, mutta sitoivat pitkällä aikavälillä entistä tiukemmin.

Ulospäin selviydyin välillä hyvinkin, mutta sisälläni elämä oli kapeutunut pelon ehdoille. Tämä on tärkeää tunnistaa: ongelma ei ala aina siitä, että ihminen haluaa pahaa, vaan siitä että hän yrittää selvitä ilman turvaa.

Vertaistuki oli ensiapua. Sen rinnalla tarvittiin terapiaa, tunteiden turvallista peilaamista, kehollista työskentelyä, ratkaisukeskeisiä pieniä askeleita ja rukousta. Tunteiden kohtaaminen ei onnistunut yhdellä työkalulla vaan monen turvallisen asian yhteisvaikutuksena.

Vähitellen opin, ettei tunteisiin kuole, vaikka ne tuntuvat välillä siltä. Niiden läpi voi mennä, kun ei jää yksin.

Jos tunnistat jatkuvan varuillaan olon, yliajattelun, miellyttämisen tai vetäytymisen, et ole rikki siksi että pelkäät. Pelko kertoo usein siitä, että olet ollut myrskyssä pitkään.

Aloita yhdestä asiasta: nimeä yksi pelko, arvioi sen voimakkuus ja kysy mikä olisi pieni askel kohti turvaa juuri tänään. Kerro siitä yhdelle turvalliselle ihmiselle ja pyydä suuntaa myös rukouksessa.